Tarinoiden kaipuu

Mitä jos kukaan ei enää kohta kerro tarinoita?

Näin ei varmasti koskaan käy, ihmisen historia niin yksilöllisesti kuin yhteisesti kietoutuu tiiviisti erilaisten tarinoiden ympärille. Siinä missä tarinoita on käytetty erottelemaan yhteisöjä meihin ja “niihin”, ovat tarinat olleet myös kriittisiä opettamisen ja kasvattamisen välineitä. 

Tarinat muistetaan. Tämän kirjoituksen tiimoilta seikkailin ympäri internetiä tarinoita etsien ja törmäsin toistuvaan teemaan: isovanhemmat tuntuvat muistavan hämmästyttävän määrän erilaisia tarinoita. Heidän tapansa kertoa niitä vaikuttaa myös maagisemmalta kuin mihin heidän jälkeläisensä tuntuvat koskaan pystyvän. 

Toden totta, aina kun käymme Satun vanhempien luona syvimmässä savossa, on Satun isän tarinoinnissa ihan omanlaisensa poljento. Ei juuri haittaa, etten tarinoissa esiintyviä henkilöitä tunne. Ihan yhtälailla he muuttuvat olemassa oleviksi niin sanoista kuin kuvista. Osa meistä yrittää pitää tästä taidosta huolta, eikä  luovan alan ihmisten taipumus tarinoiden kertomiseen ihmetytä, oli kyseessä kuvataide, musiikki, teatteri tai ihan mikä tahansa. Toisille meistä se on suorastaan identiteetti. 

Vaan niin, minusta tuntuu, että tarinat ovat elämästäni vähenemään päin. Ainakin sellaiset, joita kernaasti kuuntelisin. Onneni ja autuuteni oli olla mukana markkinointiviestinnän muutoksessa kohti tarinallistamista. Ihmiset kun tarinoista pitävät, joten niiden varjolla on hyvä myydä. Ei sillä, ettei tarinoilla olisi aikaisemmin myyty. Internet vaan teki mahdolliseksi tavoittaa suunnattoman määrän ihmisiä, ja täten testata erilaisia tarinoita ja etsiä niistä mahdollisimman vaikuttavat. Tavallaan maailma hukkui tarinoihin, erilaisiin pyrkimyksiin muodostaa yhteisöjä: Oletko Android vai Apple, Vuitton vai mikä lie.

Ehkä me elämme maailmassa, jossa deodoranttimerkin valitseminen määrittelee sosiaalisen asemasi, ehkä ihmiset viettävät päivittäin tunteja ikkunasta tuijottaen ajatellessaan vakuutuksia. Ehkä Elisa oikeasti välittää lasten ja vanhempien yhteisestä ajanvietosta, ehkä.

Eikä kyse ole enää pelkästään yritysten brändin rakentamisesta.

Jos sosiaalinen media on meidän nuotiomme (toisinaan tunkiomme), keskittyvät tarinamme välillä enemmän meihin itseemme, kuin ympäröivään yhteisöön. Ihmisten kertomien tarinoiden valjastaminen markkinointikäyttöön, jota influenssoinniksikin kutsutaan, ansaitsisi varmasti enemmän kriittistä tarkastelua  nimenomaan tarinoiden “väärinkäytön” kannalta. On mahdollista, että olen ainoa joka oli aikoinaan ihan tyytyväinen nähdessään sosiaalisessa mediassa tarinoita ystävien elämästä. Maailma toki muuttuu, sen tiellä en tahtoisi olla, mutta tarinoiden kadotessa tuntuu, että yksi perustavaa laatua oleva tapa nauttia toisista ihmisistä katoaa myös. Mitäpä tarina on muuta, kuin hetki jossain toisessa maailmassa. Haluaisin, että se olisi mieluummin jotain kaltaisiltani, jotain mihin haluaisin kuulua, kuin kaupallinen yhteistyö.

Mieluummin jotain intiimiä.

Mainosten narratiivi syö tilaa ihmisten välisiltä tarinoilta. Tarinasta tulee väline voittoihin, väline oman huomion pönkittämiseen, ei niinkään yhteenkuuluvuuden vahvistamiseen. Minulle rakkaita ovat sarjakuvat ja kirjat. Ne kertovat niin monta tarinaa aivan erilaisista tavoista olla ihminen, ja se on niin tärkeää. Siellä missä minä kuljen, kuulen aivan liian vähän erilaisia tarinoita, surullisena huomaan nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä uutistenkin kertovan lähinnä samanlaisuudesta. Onneksi meillä vielä on taide, te kaikki jotka sitä teette, te kaikki jotka siitä nautitte.

Tarinankertoja minussa haluaa leirinuotion, ei mainostauluja.