Vielä on työkykyy jäljellä

Kaksi vuotta sitten voin erittäin huonosti. Tiesin jo olevani adhd, mutten vielä ollut saanut varmistusta vuosia mielessäni pyörineelle autismiepäilylle. Minulla oli vakituinen työpaikka, jossa en pärjännyt, mutta yritin sinnitellä osa-aikaisena opintovapaaseen saakka. Päätin irtisanoutua, sillä en jaksanut enää uskoa, että mikään työpaikallani tulisi koskaan muuttumaan. Aloin ehkä myös aavistaa, etten voi aina olla se, joka muuttuu ja mukautuu itse loputtomiin, kunnes minusta ei ole enää mitään jäljellä.

Muistan jo lapsuudesta olon, joka minut valtaa hälyisissä tiloissa, joissa on liikaa ihmisiä ja aistiärsykkeitä. Synnyin ilman filttereitä. Aivoni eivät siivilöi oleellista aisti-informaatiota epäolennaisesta. Levottomuus valtasi minut juhlasaleissa, ison ala-asteen kaikuvilla käytävillä ja tavarataloissa. Usein tuli pakko päästä pois. Jos en voi käydä tavaroita, ihmisiä ja ääniä vilisevissä tiloissa ilman vastamelukuulokkeita, miten voisin kyetä työskentelemään avotiloissa kymmenien puhuvien ja ääntelevien ihmisten keskellä sekoamatta?

Olen tällainen. Meinaan kävellä liukuportaita väärään suuntaan, kadotan ajan ja suunnat, mutta hahmotan jotkin asiat hyvin tarkasti. Joissain asioissa olen suorastaan lahjakas, mutta lahjatkin hukkuvat ympäristöissä, jotka eivät tue hyvinvointia ja keskittymistä. Olen kahdenkeskinen ihminen; suuressa joukossa en kykene seuraamaan kokonaistilannetta ja katoan itseltänikin. Aistisäätelyn omituisuudet, ominaisuudet – joskus niistä on hyötyä ja riemua, mutta yleensä vain piinaa. Tiedän hyvin paljon monista aiheista, mutta en välttämättä tiedä, mitä minusta tahdot, ellet kerro sitä selkeästi.

Meillä neuroepätyypillisillä on usein epätasainen kykyprofiili. Saatamme olla jossakin asiassa erityisen lahjakkaita mutta toisessa tarvita ulkopuolista tukea. Meistä aivan liian moni putoaa yhteiskunnan kelkasta jossain vaiheessa matkaa. Liian moni neuroepätyypillinen lapsi pelkää koulussa tai putoaa sieltä kokonaan. Liian moni autisti- tai adhd-nuori lojuu sijoitettuna säilytyslaitokseen, vaikka tarvitsisi ymmärrystä, neurovahvistavaa otetta ja kuntoutusta. Liian moni neurovähemmistön aikuinen on vankilassa. Meistä tuntuu aivan ymmärrettävästi, ettei meille ole sijaa tässä koventuvien arvojen ableistisessa yhteiskunnassa. Ei auta, vaikka huutaisit meille tuhat kertaa, että menkää töihin. Rekryissä emme pääse edes haastatteluun asti.

Moni tietää jo autistien epätasaisesta kykyprofiilista. Työnantajien ja työyhteisöjen epätasaisesta kykyprofiilista puhutaan harvemmin, vaikka juuri meidän autistien ja muiden toimintakyvyltään erilaisten työllistymisessä avainasemassa olisi työpaikkojen kyky ymmärtää erilaisuutta. Neurovähemmistölle esteettömämpi työelämä tukisi myös enemmistön hyvinvointia ja työssä jaksamista. Aika pitkälle päästäisiin jo sillä, ettei oltaisi kusipäitä itsestä poikkeavilla tavoilla toimivia ihmisiä kohtaan.

Satu